Marraskuu tihkuu

Marraskuu tihkuu. Se valuu harmaana alas taivaalta. Maailma on pelkkää pystysuoraa tilaa. Minä teen siihen poikkipuita, puolia. Nostan jalkojeni alta yhden otsan korkeudelle, sitten nousen taas askelman ylemmäs. Jatkan, jatkan enkä pelkää korkeutta, koska sitä ei ole. Yhtä samaa sumua kaikki. Kurkistelen, joko näkyy valo. Ei näy, mutta laulua kuulen. Vielä 35 päivää. Sitten pimeys alkaa väistyä.

Kukkanäkkäriä

Tein lasten kanssa kolme pellillistä kuminanäkkäriä. Osa pullistui pilviksi, kun emme muistaneet tehdä haarukalla reikiä. Melkein kaikki on jo syöty. Tytär sanoi, että voisimme leipoa lisää, viedä naapureillekin maistiaisia.

Leikkasin maistiaisia valkosipuliruohosipulista. Ystävä kertoi peranneensa ahvenia ja kuhaa, paistaneensa monta pannullista. Ihminen kaipaa aitoja makuja ja konkreettisia puuhia. Sitten jaksaa taas. (Sain novellin valmiiksi. Se alkoi taas kirjoittaa itse itseään. Niin pitääkin.)

J.K. Näkkärivalokuva esikoisen ottama. Hän halusi ikuistaa.

Kaksi viikkoa

Kylvän saviruukkuun herneitä ja valkosipulinkynsiä. Kalpea vihreä nostaa päätään ja kaipaa aurinkoa. Tänään sitä saadaan pitkästä aikaa. Koti on utuisen harmaa, mutta en minä nyt pölyjä näe. Sanon: "Oi, valo!"

On ollut nahkeaa naisena olo. Ystävillä ja minullakin. Ehdimme jo ajatella, että meille tulee neljäs pieni. Yllätyshän hän olisi ollut. Pienille hyvin mieluisa, esikoista huolestutti, olisinko minä vaarassa. Minä istuin monta tuntia paikallani ja katselin ikkunasta ulos. Mietin, miten elämä sitten kulkee oikeastaan niin kuin pitääkin. Mutta pientä ei tule. Tulee lääkärikäynti. Jotakin on nyt pielessä. Ollut jo kauan. Etsitty on. Kyllä minua vähän huolestuttaa.

Miten minä aikani käytän? Vietämme kaksi televisiotonta keskiviikkoa. Kirjoitan juhlapuhetta ja jännitän esiintymistä ventovieraille. Suunnittelen kahta viimeistä tuntia. Kirjoitan pienille oppilaille matkakertomusta ja toivotan hyvää jatkoa elämälleen. Viimeistelen käsikirjoitusta, ehdin lähettää sen matkaan ja toivottaa onnea. Selaan joulukirjoja. Etsin reseptejä. Kokeilen sydännäkkileipäohjetta. Kasaan makuuhuoneeseen kannettavaa iltapalatarjotinta ja luen miehen kanssa ääneen Oatesin Haudankaivajan tytärtä. Pidän sylissä pienintä. Kuuntelen keskimmäistä ja lupaan, että joskus mekin ihan kaksin. Istun esikoisen sängyn reunalla ja kerron, mikä minusta oli parasta tässä päivässä. Se miten kauniilta pieni järvi näytti kirjastoreissullani, kuinka joku oli yön aikana hopeoinut puiden oksat ja miten kamerakaulaiset miehet nojailivat puunrunkoihin ja kuvasivat punertavana kajastavaa järven pintaa. Niitäkin näkyjä minä kannan mielessäni nämä kaksi viikkoa.

Elämäni lentäjänä

Silmälääkäri sanoo, että minulla on lentäjän näkö. Kotona mustuaiset laajentuneina mietin, että varmaankin sen Pikku prinssin lentäjän. Siksi näen maailman usein pienen pojan tai yksinäisen miehen silmin. Siitä syystä silmiä särkee, oma näkö on lentäjänäön takana, ahtaus aiheuttaa kivun. (Ei, silti en tahdo uusia silmiä.)

Kävelyllä Thoreaun metsässä

"Nyt on niin ihana ilta, että koko ruumis on pelkkää tuntoa ja imee nautintoa joka huokosellaan. Kuljeskelen luonnossa harvinaisen vapaana, olen osa sitä. Kun kävelen lammen kivikkoista rantaa paitahihasillani -- ovat kaikki luonnonvoimat poikkeuksellisen lempeitä minua kohtaan. Sammakkojen kurnutus on oppaani yössä, ja heikko tuulenhenki tuo yökehrääjän äänen veden yli. Havisevia leppiä ja poppeleita kohtaan tuntemani myötätunto saa minut melkeinpä pidättelemään hengitystäni, ja kuitenkin alakuloisuuteni on kuin järvi, joka ainoastaan väreilee, mutta ei kuohu." (Henry Thoreau: Elämää metsässä . Suom. Mikko Kilpi 1990, 124.)

Tuon kirjan olin myydä kirpputorilla, onneksi huomasin ja pelastin. Olen viettänyt kotipäiviä tyttären kanssa ja tuntenut Thoreaun hengenheimolaisekseni. Tilauslistallani on myös Thoreaun Kävelemisen taito.

Avaruudessa

Välillä pitäisi saada olla vain, läsnä, miettimättä, murehtimatta, tässä. Eilen luulin, että olisi se hetki, edes ihan pienenä (enkö ollutkin niin päättäväisenä kavunnut takaisin nykyhetken reunalle, purrut hammasta ja päättänyt, että nyt täältä kuopasta noustaan, piiskannut ryteikköä sivuun paljaalla kämmenellä ja saanut kaistaleen tämän hetken kirkasta taivasta). Sitten toinen keskeytti, ehdotti ja sanoi mitään ajattelematta, ymmärtämättä. Miten kauas toisesta voikaan sinkoutua. Avaruuteen. Ja miten kylmä siellä on.

Napanuorako se on?

Jossakin se mukana kulkee, vaikka toisin luulin, kuvittelin välttäväni. Kaadan kaiken itsestäni tähän liian pieneen syliin ja poimin niitä kämmenelle, käännän ylösalaisin, tunnustelen särmiä ja kokeilen painoa. Ovatko nämä minun ikiomiani vai sainko ne, kun synnyin äidiksi, kaatoiko joku silloin omastaan, antoiko kaiken pois, huokaisi helpottuneena, astui sivuun? Ja sitten sitä pitkää, karheaa lankaa, säikeitä ja solmuja, loputtomiin. -- vai napanuorako se on?